Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä, kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta marraskuussa.
Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut pitää suutaan kiinni.
"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.
Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:
"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."
Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.
Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut.
Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea itkuu.
"Yhdessä kärsittäväkin!"
Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen: kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta, lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin itsetiedottomasti kynään.