"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä, "onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin vain…"
Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä, että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän pelkää.
"Sekö siellä luonasi on istuskellut?" tulee sitten äkkiarvaamatta.
Helmi säikähtää.
"Miten niin istuskellut?" kysyy hän, tuntien, että katse käy epävarmaksi.
"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.
Nyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.
"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen saattaisi sanoa: kärsimättömästi.
"Älä salaa, minä tiedän kyllä!"
Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.