"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin sentapaista oven takaa."
Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja hänen silmänsä leimusivat.
"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut, minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä, että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."
Helmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Muistatko sinä, mitä sanoit?" kysyi hän nopeasti.
"Muistan."
"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi."
"Minä sanon sen vaikka vieläkin."
"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän avioliittoamme!"
Nyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.