"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme?
Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"
Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee, harkitsee.
"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää, mutta minä tahdon koettaa…"
Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä, suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.
"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut onnelliseksi, vaikka mikä olisi…"
"Vaikkako mikä olisi!" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.
"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin."
"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä muistutan sinua siitä joskus."
"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut, vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko…"
Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.