"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi.
"Miten sinä aiot päästä täältä pois?"
"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."
Helmi hymähti.
"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?" kysyi hän.
Poika lensi punaiseksi.
"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."
Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.
"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä", puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi, että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata lattialla rauhallisesti?"
"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."
"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin."