"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?"
"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."
"Miten sinusta siltä on tuntunut?"
"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:
"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."
Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta. Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin, nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään, mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.
Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä olkapäätään vasten.
"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"
"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta."
"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on mentävä."
* * * * *