Suontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei halua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita, totisia rivejä.
"Voi, Nikolai, voi…"
Ei hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain katselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten kasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.
Mies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt kumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut itseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin olisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt lupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä, ei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa. Autereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat yöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on lupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on myöskin vannonut jotakin.
"Voi, Niku… rakas, näin sen nyt piti käydä…"
Mutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin, niin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, — hän, kaksinkertainen valapatto… Kuinka yksinkertaista sentään, kun nyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.
Ruskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa, kysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.
"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin… Anna anteeksi…"
Kirkastuuko tuo katse, tuleeko se lähemmäksi.
"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit liiaksi… Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani…"