Helmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua, ei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.
Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö olisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois…
"Niin, helvettiin jo ajoissa, varmuuden vuoksi…"
Kuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni, mutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.
Ei helvettiin, ei…
* * * * *
Aurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen sorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.
Ja pitkät hetket kuluvat.
Katsovatko nuo silmät taas häneen kysyvästi, kiiruhtavasti ja rakastavasti.
Nikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja ellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin vähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.