* * * * *
Kulhian patruuna sylkäisee harmistuneena ja jatkaa kulkuaan. Varhaissyksyn haaleus laskeutuu yli seudun ja koivuissa on jo kellastuneita lehtiä havaittavissa. Pelloilla on leikkuu käynnissä ja kulkiessaan Kulhian patruuna pysähtyy tarkastelemaan kuhilaita, joista ei varmuudella voi mennä sanomaan mikä niissä on lupausta ja mitä ne lopuksi antavat.
Mutta taas hänen ajatuksensa menevät Niemen maisteriin, koska hän nyt on sitäkin puolta asiassa, — niinkuin sanotaan, — ruvennut ajattelemaan. Ei hän tiedä mikä siinä on, että hän melkein säpsähtää joka kerta kun Niemen maisteri tulee vastaan, että hänelle, suoraan sanoen, tulee halu mennä toiselle puolen maantietä aivan niinkuin olisi tehnyt hänelle jotakin vääryyttä. Eikä hän kuitenkaan tiedä tehneensä mitään, tuskin edes puhuneensa, korkeinkaan hän on jotakin ajatellut.
* * * * *
Miten tämä maisteri tuli Niemeen?
Kulhian patruuna muistaa sen ajan oikein hyvin, antaa olla, että siitä on jo yli neljännesvuosisadan ja että hänen oma avioliittonsa on nuorempi kuin maisterin. Se oli kuitenkin sitä aikaa.
Hänkin oli silloin nuori ja sitäpaitsi Kulhian ainoa poika. Siskokin oli juuri naitu Linnaan. Ja isävainaja oli ollut tyyni ja järkähtämätön mies vaikka omistikin paitsi tätä Kulhiaa ja Porrasta, oluttehtaan ja vielä osingoita yhdessä viina- ja yhdessä liinatehtaassa.
"Öh", oli isä usein kesken kaikkea hänelle, pojalleen, sanonut, "mitäs siinä murjottaa ja möllistelee Niemen suunnalle kun kerran Linnaan päin on katsottava".
Silloin hän oli säikähtänyt niinkuin pahanteosta yllätettynä ja sanaa puhumatta taas ryhtynyt työhönsä.
Se oli, isävainaja, ollut sellainen, millaiseksi hänet Luoja alkujaan lienee aikonutkin. Kerrankin hän oli kuullut sen muille suurille isännille juttelevan: