"Älkää tulko mulle selittelemään. Kyllä minä nämä nykyajan nuoret miehet tunnen ja omani varsinkin. Aikansa kulkevat, kenen luona sattuvat, noin niinkuin itseään tunnustellakseen ja kokeillakseen, mutta kun oikea aika tulee, niin — öhöm, sanokaa minun sanoneeni."
Ja toiset olivat tietenkin nyökytelleet ja myönnelleet, että oikeassa Kulhia tietenkin on nyt niinkuin aina ennenkin, mikäpäs siinä… Eikä kuitenkaan hän, Kulhian patruuna, ollut aikonutkaan kulkea kenenkään luona.
Se oli se asia, mutta Niemen juttu oli toinen.
* * * * *
Kulhian patruuna on huomaamattaan tullut kauas kartanonsa alueen ulkopuolelle ja miltei säikähtää nähdessään edessään kruununvoudin talon ja heti sen takana kirkon. Kuinka hän nyt näin, huomaamattaan… Alkaa iltakin jo tässä hämärrellä ja voi tulla kruununvoutikin juttelemaan, että mitä pirua hän näiden rästien kanssa kans tekee, kun ihmiset kernaasti maksaisivat, muttei ole eikä hän suotta niitä ahdistelisi. Myöhemmin illalla se sitten soittelisi pianolla ja hän, Kulhian patruuna, kuuntelisi torkkuen ja avaisi silmänsä aina kun kappale loppuu.
Niin, se Niemen juttu. Hän on aikonut joskus ottaa puheeksi sen vaimonsa kanssa, mutta on tullut siihen johtopäätökseen, ettei se kannata. Kun siinä kaiken lopuksi ei mitään puhumista ole.
Sitä on niin lapsellinen nuorena. Kas, hän oli vain kirkonpenkissä katsellut Niemen Elviiraa, tätä maisterin rouvaa, kun tämä isänsä, herra luutnantin kanssa pääkäytävää asteli Kautisten senaattorivainajan ja hänen rouvansa viereen. Se oli silloin niin, että vaikka toinen olikin senaattori ja toinen luutnantti, niin ne täällä maalla kuuluivat kuin yhteen joukkoon. Vasta paljon myöhemmin oli Kulhian patruuna tullut oivaltamaan, mikä ero on senaattorin ja luutnantin välillä.
Niin, hän oli vain katsellut ja kai ajatellut jotenkin siihen suuntaan, että enkeli taivaasta oli Elviiran muodossa astunut alas heidän kirkkoonsa kuuntelemaan, miten rovasti ja ritari saarnaa. Niin hän oli joka pyhä kulkenut kirkkoon ja isä oli jo kerran hänelle sanonut, että "ettes sinä vain ole tullut sellaiseksi pietistiksi".
Mutta miksikään pietistiksi hän ei ollut tullut ja tuskinpa hän mitään saarnasta oli kuullutkaan, hänhän olikin tullut vain katsomaan. Ja kerran hän huomasi, että neiti Elviira katsahti häneen pitkään ja kysyvästi ja punastui. Hän oli tuntenut jotakin sentapaista kuin taivas olisi hänelle auennut, mutta samalla hän olisi toivonut olevansa poissa koko kirkkokansan näkyvistä.
Se kerta ei jäänyt ainoaksi. Hän kulkee ajatuksissaan Niemen suunnalle ja kerran hän on törmätä pahki puutarhanaitaan. Silloin hän oli kuin herännyt ja melkein juoksujalkaa kiiruhtanut kotiin.