Kulhian patruuna kuljeskelee rouvansa ja tyttärensä kanssa kaupungin pääkatua ja silmäilee varrelle sattuvia taloja.
"Neljäkymmentäyhdeksänhän se oli", sanoo hän vaimolleen. "Eikö se niin ollut?"
"Niin, niin kai se oli", vastaa rouva hajamielisesti. Sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa melkein vihaisesti:
"Sinä nyt kanssa olet… Käyt niinkin usein kaupungissa etkä tiedä oman serkkusi taloa."
"Katsos kun on oltu niin vähän tekemisissä", myöntää Kulhian patruuna hiljaisesti, "niin, ei oikeastaan missään tekemisissä ennenkuin nyt vasta. Kas, kun sentään muisti minutkin."
Syyskuun auringossa on vielä lämpöä, mutta syksyn tuntu ikäänkuin väreilee ilmassa, ja puiden lehdet kellastuvat hitaasti, mutta varmasti. Ah, miten se syksy aina tuleekin odottamatta, varkain ja yllättäen. Vaikka, sen puolesta, pitäisihän se tietää. Kulhiassa on leikattu ja leikataan parhaillaan eloa.
Torin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän on tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt vähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta ja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia, joilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin, Esteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä milloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi sekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja sitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle, että "fil.maist." ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä tai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo heidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä, se fil.maist. "Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa lapsilleen oppia ja sivistystä", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii kuunnella. "Se on kalleinta, mitä voi antaa." — No niin, saahan sitä, kun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.
Kulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja sytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan vihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen. Pitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee Saarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se nyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa tästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan kraapustamaan nimensä vekseliin.
"Joo", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä puoleen. "Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin yli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa ravintolassa."
* * * * *