Kun ilma on kaunis, kun puutarha ja puisto ja sen monet koivut tuoksuvat, ulottaa neuvos kävelynsä kauemmaksikin. Milloin hän kävelee havupuiden reunustamaa tietä asemalle päin, milloin Kulhian suunnalle, siihen asti, missä Kulhian alati levenevät vainiot alkavat. Tilusten rajalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästänsä ja pyyhkäisee nenäliinallaan otsaansa. Sitten hän palaa takaisin mietteissään heilutellen hopeakahvaista keppiänsä, mutta kun hän tulee Kautisten pihamaalle, on hän tavallista äreämpi, ja hänen lempeässä, melkein anteeksipyytävässä äänessään on terävä sivusointi, kun hän käskee käskeä isännöitsijän puheilleen.
"Voitteko te sanoa minulle", kysyy hän, "mikä on syynä siihen, että
Kulhia tuottaa yhdeksän kertaa enemmän kuin Kautinen."
"Kulhian peltoala on sata tai puolitoistakinsataa tynnyrinalaa suurempi."
"Se ei selitä asiaa."
"Sitten Kulhian patruunalla on se pryki."
Kautisten neuvos kumartaa päätään ikäänkuin paremmin kuullakseen.
"Mikä?" kysyy hän tarkkaavaisesti.
"Pryki".
"Sanotaan oluttehdas tai -panimo eikä pryki. — Ei, sen minä olen erikseen ottanut huomioon."
"Sitten Kulhiassa lienevät paremmat maat."