"Lorua!" sanoo neuvos muualle katsellen. Ja vähän ajan kuluttua hän keppiään ajatuksissaan heilutellen jatkaa: "Minä tiedän kyllä, että varastatte minulta, mutta tehkää sitä edes kohtuullisesti."
Isännöitsijä punastuu, vaikka auringonpaahde onkin kova.
"Herra hovioikeudenneuvos", sanoo hän arvokkaasti, "jos tässä nyt olisi todistajia, niin, suvaitkaa minun sanoa, tiedätte oikein hyvin, että…"
"Että mitä?"
"Että voisin vaatia… hm, pyytää… herra neuvosta oikeudessa selittämään syytöksensä tarkemmin."
Kautisten neuvos naurahtaa.
"Sitä te ette varmaankaan tekisi", päättää hän. "Mutta jos se teitä erikoisesti huvittaa, niin voinhan toistaa sanani parin todistajan läsnäollessa."
Eikä neuvos jää odottamaan, olisiko toisella mahdollisesti jotakin lisättävää, vaan menee hitain askelin päärakennusta kohden. Sen edustalla hän hetkeksi pysähtyy ja pitää pienen tarkastuksen. Vanhalta Kautisten kartano näyttää, mutta vanhahan se itse asiassa onkin eikä vielä ole korjaamisen tarpeessa. Tähän loppupäätökseen Kautisten neuvos on tullut joka kesä, kun hän paahtavassa auringon helteessä tarkastelee kartanoansa.
Tänä aamuna neuvos viipyy tavallista kauemmin ulkona. Hän on ohimennen tullut ajatelleeksi, että jos hän möisi kartanon, niin korot nousisivat suuremmaksi sitä summaa, minkä kartano nyt viljeltynä tuottaa. Sillä itsekseen hän myöntää, ettei hän saa kartanoa sen kummemmaksi kuin mitä se on, ja poika sitten — ei hänkään. Kautinen on heille vain hankaluutena, mutta hän oli kerran — ja hän oli silloin jo asessori — isävainajalleen luvannut, että hän pitää Kautisen kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä ihmiselämästä ei tiedä, kuinka siinä käy. Ja hän tahtoo myös lupauksensa pitää.
On jo aamiaisaika ja aamiaispöytä on katettu. Neuvoksetar on jo noussut ja istuu miehensä työhuoneessa.