"Hyvää huomenta, Werner", tervehtii hän. "Katsoppas, täällä on sinulla joukko avaamattomia kirjeitäkin."
"Hyvää huomenta, Sigrid. Niin näkyy, kas, kun en sitä huomannut. Viivähdin hiukan ulkosalla." Sitten hän ottaa kirjeet, avaa ne varovaisesti ja verkalleen ja lukee ne hitaasti läpi. Hän aikoo sanoa puolisolleen, että ulkona on nyt kaunis ilma ja että heidän nyt sopisi hiukan kävellä ulkosalla ja katsella tiluksia. Tai voitaisiinhan ajellakin. "Se tekisi sinulle niin hyvää, Sigrid". Mutta hän ei kuitenkaan sano, sillä hän tietää, ettei se johtaisi mihinkään tuloksiin. Neuvoksettaren on kylmä, hänen on alati kylmä, ja nytkin, auringonpaisteisena kesä-aamuna, hän istuu shaali hartioillaan. Laiha ja valkea ja kivuloinen hän on, tämä Kautisten neuvoksetar, ja aina ulkomaiden ja lääkärien tarpeessa. Mutta ihana hän on ollut näöltään ja ylhäinen synnyltään, niin ylhäinen, että hän koko ikänsä on pysynyt vieraana pitäjäläisille. Silloin kun hän otti Kautisten neuvoksen, teki suuri runoniekka heistä runon, mutta ne ajat olivat nyt niin kaukana, ah, niin kaukana. Ja senjälkeen kun heidän ainoa poikansa, vanhin ja ainoa eloonjäänyt, rupesi melkein herkeämättä oleskelemaan ulkomailla, on neuvoksetar lakkaamatta sairastellut.
Kautisten neuvos lukee edelleenkin kirjeitään eikä lihaskaan hänen kasvoillaan värähdä. Eikähän siihen syytä olekaan, sillä neuvokselle ei koskaan tule ikäviä kirjeitä. Mutta häneen on mennyt pelko, että niitä joskus alkaisi tulla, vaikkei voi aavistaa, mistä.
"Onko erikoisempia?" kysyy neuvoksetar.
"Täällä on kutsu Wierelmään kuudenneksi. Mutta lue itse."
"Oh, en minä välitä. Tunnen nuo kutsut ulkoa. Ja Wierelmään! Junamatka, laivamatka, hevosmatka, — me kuolisimme, vanhat ihmiset, sillä taipaleella. Werner, sinä saat kirjoittaa anteeksipyytävän kiellon."
"No niin sitten."
"Eikö ole mitään Einarilta?"
"Näkyy olevan yksi, jossa on Brysselin postileima. Mutta malta mielesi,
Sigrid, paras tulee aina viimeiseksi."
Kautisten neuvos hymyilee. Jokin vaisto hänessä sanoo, että hänellä ehkä olisi syytä hymyillä vähemmän, kun pojasta on kyse. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten neuvos hymyili vain asiasta: hän oli isänsä poika, ankara, täsmällinen, työteliäs. Mutta hän rakasti neuvoksetarta ja neuvoksetar opetti hänet hymyilemään. Ja se hymy tuli jatkuvaksi. Kautisten neuvoksen luonteen pääpiirteisiin tuli kuulumaan hymyilevä eristäytyminen, ainainen laupeus kodin piirissä ja välinpitämättömyys.