"Kyllä se on. Odottakaa!"
Mikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan kuin… Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.
Mutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei säikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt. Punastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota yltä.
"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy sisään, käy sisään!"
Eipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi käynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää, joka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja henkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään tirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!
"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten vaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin poikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni… noin monta niitä on, katsopas, — kuusi."
Antin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta näyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko lapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä tiedä, mitä oikein sanoisi.
"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi… se voi olla vanhimman poikasi ikäinen."
"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin kaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity juttu".
"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään."