"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin saadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa."
Kulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi, nahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän ajattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa liikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä muuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä viinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä ole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä sahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa häntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen kyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa räkättämättä:
"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa serkku-poika olla hermostunut."
Johon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:
"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta heidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin."
Tämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut Anttia vähän koukutakin, että "kuinkas nyt löysit Kulhian". Mutta rouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara hyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset. Sitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä Antilla muutenkin tekemistä.
"Se on sillä tavalla", selittää Antti-serkku, "että viikon kuluttua tarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti".
Kulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo sitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen asiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.
"Niin että jos sinä kauppaan suostut", jatkaa sukulainen, "riittää kun maksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan."
Eipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on otattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.