"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?"
"Koko kartano juhlavalaistuksessa."
"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa."
"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut — juo kuin naakka."
"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa."
Ja sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla kaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on sellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole oikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan omantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.
Syksyinen Pan
Niinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten "hullu poika". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee, tuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet koivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä täynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu riihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja alakuloisen näköisiä.
Harmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi ja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien puiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot, alastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja iltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on se hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja kartanoa vallitsee isännöitsijän väki.
Niin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa runsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan köyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin poisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin ja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva iloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa tunnelmaa.