"Se on tullut jo, se hullu poika", sanovat ihmiset.
"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä."
Se on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman elvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.
On pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu, vaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja menee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa kamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut sairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja ihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän ja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua eikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.
Nyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa sadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän viheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä, että saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään vallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka narskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat metsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.
Mutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän Kulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa viheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle, näyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa sitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian ainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu, joka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan ja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa matkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: "Siinä oli se Kautisten hullu poika." Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa viheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta pesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle, vastaa hän katkaisevasti:
"En."
Mutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se tapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja nyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes koiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä, että suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: "Kas vain, nuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!" Ja seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten jatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.
Kulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja ohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä katselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.
Illan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen keinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun kuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on hän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta tuollainen hänen ei tarvitsisi olla.