Syyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun Kautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele, mutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta vastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee tavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä näy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika häntä sen syvemmin ajattelekaan.
Mutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille. Sillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja maanantaina.
Nyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä.
Ja kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun
ilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä
Kulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.
Että kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta hän kiristää hampaitaan ja käy levolle.
Seuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on ruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee hän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä vastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin esiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta pitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen kuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin, mutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.
Illalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä värähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä tavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää seuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian tyttären.
Siitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei seuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että merensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä kumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun puistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa yhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta, joka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on mennyt.
Hän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa sitä itsekseen.
Silloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi mennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut Vehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin. Valjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin hän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon pitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja tarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä. Mutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu vain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja seikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot, tavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.
"Ja mitä sinä nyt?" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.