"No, minä noin vaan", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen liikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on vialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin vaan.
Aamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle, muutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa niihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän on talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset kiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän mahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja kirkkaat ja suuntaviivat varmat.
"Nyt minä lähden", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot soittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.
Hän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan kartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin vielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten poika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies ja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.
"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille."
Nyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän poistuu eikä palaa enää.
Mutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan kuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri kaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä sisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa Kautisessa.
Ja vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee neuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän pysyttelee tyynenä ja harkitsevana.
"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan", sanoo hän.
"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni", vastaa Kulhian tytär.