Tämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.
Kun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen ajatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän heittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään järjellisestä ajatuksesta.
"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa", puhelee hän itsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain syysmyrskyn raivoavan.
Sateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä yhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat jo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat kosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla toisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä hän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa hänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän, puoleksi moittivan katseen.
"Ettekö käy istumaan?" oli Kulhian rouva kysynyt.
"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle."
Mutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.
"Tiedättekö", sanoo hän, "minä en ollenkaan kannata teidän ajeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi häiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa."
Ulkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan silmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.
"Niin, kruununvoudin kanssa", vastaa hän. "Minä tiedän sen kyllä."