Koskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi hymyillä tuolla tavoin.
Nyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran. Tällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja neuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen mukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee taas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja Kirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan juoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa, mutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan eikä millään tavalla perustella sitä.
"Nyt on kaunis ilma", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä kasvoja.
Kulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika nykäisee vaistomaisesti suitsista.
"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne", oikaisee hän ja antaa hevosen juosta kuinka tahtoo.
Nyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän vastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa avaruutta.
"Ehkä ajamme kotiin jo", sanoo hän vihdoin.
"Kulhiaanko?" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta
"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini."
Ajeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat, jotka heidän välillään vaihdettiin.