Mutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset mielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei muistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta sitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa, mutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet polttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty kohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian tytärtä.
Toisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta alistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet. Mutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten värähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja silmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat kuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut toimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet hänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia tulia.
Niin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas kohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.
"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.
"Vai niin", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. "Ehkä teitte ajattelemattomasti", jatkaa hän tovin kuluttua.
"Voi olla", myöntää toinen tunteettomasti. "Minä en kuitenkaan tahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin."
Nuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa läikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä, kuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia ja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät loistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on hymyssä.
— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika riemuiten.
Ja hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja puree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta eikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän vuotta sitten oli sanonut.
Eikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin kuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään puolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan. Kulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana, ja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se syrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu Kautisiin eivätkä Kulhiaan.