Niin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin tahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä, mutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin tahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan taukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee herra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin toivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta tytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:
"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja."
Sillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla epätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian kaunista tytärtä ja päinvastoin.
Mutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän valvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja toimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän lähetin viemään kirjelippua Kautisiin.
"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?" lukee Kautisten poika kirjelipusta eikä mitään muuta.
Ja silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi, pitkäksi aikaa nukahtanut.
Hän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa Saksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi alakerran eteisessä ja odotti vastausta.
Hänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki oman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli kokonaan tuhonnut nykyisen.
— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet,
Kautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.
Mutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja jätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä kanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa, toisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren ja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.