Kolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät renkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta ajatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin Kautisten pojalta.
Hevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo päällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan: intohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin, mitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi. Hän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan ettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa häneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei minulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko olemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä lähden."
Hän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian kartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti vauhko hevonen häntä asemalle.
Kautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi kertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.
Kruununvouti
Herra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä siitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava herra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa tarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin arvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä suorittanut tuomarintutkinnon.
Mutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on kruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa asian olla sillään.
Aikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut muun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.
"Ei", sanoivat pitäjän herrat, "naisten läsnäollessa ei voi kirota".