"Kyllä", sanoi herra kruununvouti, "naisten läsnäollessa voi kirota yhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi sitä ei katsota sivistyneeksi".
Näin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin kuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä sellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä suinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.
Olihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta, ilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia. Mutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian patruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista vieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja kruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.
"Kuinka se on mahdollista", kysyivät he toisiltaan, "kuinka hän Kulhian tyttären oikein sai?"
Eivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi rohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään varmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären kanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut, sitä hän ei osaa selittää.
Herra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja noki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu. Katsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka on ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie sielläkään. Kuka tietää.
Kautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille, että äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella maantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.
"Vai niin", vastaa herra kruununvouti.
Sillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian tytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi nähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.
Ja herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä. Hänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta — hän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja hänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär itse parhaiten tietää, mitä tekee.