Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.
"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."
Kulhian patruuna katselee sikariaan.
"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona… eikös pappien silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."
Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että kartanoon saadaan kunnollinen vävy.
"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan minusta riipu eikä teistäkään."
Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven, selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys salatusta ilosta.
"Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."
Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.
Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä silmistään.