"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".
Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan pitäisi kirota.
Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin, minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.
"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.
"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten kartanosta, tiedättehän."
"Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.
"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".
"En."
"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette onnellinen."
Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa. Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta mies ei ole tullut pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy lähteäkseen.