"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa hän.
"Hyvästi".
"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.
Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi. Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten huoneitten rakennuksen päästä päähän.
"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.
Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.
"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".
"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä. "Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?"
Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen. Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle! Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja korkealla.
Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.
Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta: