"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."
Sitten mies saa mennä.
Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan…
Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä, panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.
Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään. Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se pitkä olekaan.
"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen. mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."
Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.
Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.
Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän ei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.
Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.