"Suottapa röökynä siinä kulkee ja kantaa surua", jatkaa hän sitten rohkeasti, "ette taida tietääkään, että se meidän nuoriherra kuoli nunnan syliin…"
Silloin Kulhian tytär kiljahti ja syöksyi kohti mustaa tammea.
Ja vasta senjälkeen hänet selitettiin mielipuoleksi. Turhaa oli vakuuttaa, että Kautisten vouti oli puhunut vasten parempaa tietoaan, ja turhaa enää ajaa häntä pois palveluksestaankaan. Sanottu sana on kuin ammuttu nuoli, — et ota sitä enää takaisin.
Kauppakirja
Pellit lentävät rämähtäen auki ja palvelustyttö pudottaa jysähdyttää halkosylyksen tulisijan eteen lattialle. Huoneessa ei ole lainkaan kylmä, mutta siitä huolimatta tuntuu Kulhian patruunasta kuin häntä paleltaisi ja kuin hän ei olisi oikein kunnossaan. Ajatuskin menee ja tulee kuinka tahtoo, eikä sitä tahdo saada pysytetyksi kohdallaan.
Palvelustyttö alkaa sytyttää tulta. Se on jostakin Potkeman kylästä, liikkuu raskaasti ja kömpelösti eikä osaa käyttäytyä edes vieraiden aikana. Vaikka eihän sitä pelkällä käytöksellä pitkälle mennä, ja kun emännöitsijä kerran on sen pestannut, niin olkoon.
"Onkos patruunalla tulitikkuja?" kysyy tyttö.
"On", vastaa patruuna töykeästi ja mielestään kylläkin ilkeästi.
"Antakaas tänne!"
Patruuna ojentaa tulitikkulaatikon alistuvaisen näköisenä, eikä tyttö edes hoksaa kiittää. Sitten Kulhian patruuna menee ikkunan ääreen ja katselee, miten lumiräntä vähitellen peittää pellot ja vainiot, pihan ja keskiosan kujastakin ja yleensä kaiken, mitä Kulhiaan kuuluu. Eikä hän siinä ehdi huomata, miten Kautisten neuvos kuullessaan tytön "antakaas tänne" venähdyttää huulensa tuskin huomattavaan hymyyn ja kaupungista oleva varatuomari vetää suunsa oikein leveään nauruun. Mutta hän, joka aikoo ostaa tilan, on ymmällä eikä älyä, mikä tässä herättää patruunan pienen harmin ja toisten silminnähtävän iloisuuden. Ja niin hän hymyilee vain asianharrastuksesta.