"Me tahtoisimme mielellämme saada tämän asian valmiiksi päiväjunaan mennessä", sanoi tuomari.
Nyt Kulhian patruuna taas muistaa, mistä on kyse, ja kääntyy päin.
"Hm… jaa… hm", ääntää hän.
Mutta Kautisten neuvos tulee avuksi.
"Jos herroilla on kiire", virkkoi hän pehmeästi, "voitte kernaasti matkustaakin. Herra patruuna saattaa ilmoittaa teille ehtonsa myöhemmin."
Kulhian patruuna nyökäyttää päätään.
"Niin aina, niin aina. Minähän saatan, niinkuin sanotaan, palata asiaan."
Sanoilla on ällistyttävä vaikutus. Tuomari katsoo tilanostajaan ja tilanostaja katsoo tuomariin, eikä kumpainenkaan tiedä, mitä vastaisi. Näinköhän sitä nyt vaan lähetetään menemään.
"Me ajattelimme, me ajattelimme…", aloitti tuomari, muttei sitten tarkemmin selvittänyt, mitä he olivat ajatelleet.
Eikä sillä erikoisempaa väliä olekaan, sillä he ovat tehneet tarjouksensa, ja nyt on Kulhian patruunan vuoro ajatella. Mutta Kulhian patruuna, niinkuin sanottu, ei tahdo saada ajatuksiaan pysymään kohdallaan. Hän kävelee edes ja takaisin, edes ja takaisin, murahtaa jonkun sanan silloin tällöin ja katselee eteensä. Viimein hänen katseensa pysähtyy toisen vieraan käsiin, sen, joka aikoo ostaa Kulhian. Ne ovat turpeat, karvaiset ja punertavat, mutta sormissa on paljon sormuksia.