"Onpa teillä paljon sormuksia", sanoo hän aivan kuin naiselle lausutaan kohteliaisuuksia, ja toinen joutuu hämilleen.
"Ka, onhan niitä, on", myöntää hän ymmällään.
"Tuossa keskimäisessä, arvaan ma, on rubiini", jatkaa Kulhian patruuna huomaamatta mitään. "Tuota, oletteko te ollut Amerikassa."
"En", sanoo tilanostaja hanakasti, "en minä ole ollut Amerikassa."
"Minä vain ajattelin. Te… arvatenkin… pidätte noita vain juhlatilaisuuksissa."
"Niin, vain juhlatilaisuuksissa."
Tuomari on suutahtaneen näköinen, mutta Kautisten neuvos kohottaa kauniita, mustina säilyneitä kulmakarvojansa hopeisten hiustensa alla. Hän on ikänsä ollut Kulhian patruunan naapurina, muttei osaisi toiselle hänestä kertoa yhtään oleellista piirrettä. Onko tuo nyt yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta vai onko se suoraan sanoen pirullisuutta?
Mutta Kulhian patruuna on taas muissa mietteissä. Hän muistelee juttuja kulanseista, tai mitä ne nyt ovat, ja hänen päähänsä menee ajatus, että tuo tuossa voisi yhtä hyvin olla sellainen. Kun sillä on niin paljon sormuksia ja lakkakengätkin, vaikka pitäisi olla maalaismiehen. Eiköpä vain kellokin liene kultaa. Hän on sitä melkein kysäisemäisillään, mutta huomaakin samalla, ettei se taida oikein sopia.
"Jos me vielä hiukan neuvottelemme tämän herra neuvoksen kanssa", sanoo hän sen sijaan. "Sitä ette panne pahaksenne."
"Mitäpäs… Mekin ajattelimme, että jos vielä kerran kävisimme katselemassa talousrakennuksia ja niin poispäin."