"Mitä patruuna muuten ajatteli ostajanne monista sormuksista?"
Kulhian patruuna vilkastui.
"Huomasiko herra neuvoskin sen?"
"Tietysti. Katsokaa, patruuna, se on sitä uutta polvea, jota me emme ymmärrä emmekä tule ymmärtämään."
"Minä ajattelin kysyä, eikö kellokin ole kultaa, mutta ajattelin, että ehkeipä se ole oikein järkiperäisesti tehty."
"Patruuna harkitsi aivan viisaasti. Tietenkin se oli kultaa. Minullakin on vain tällainen vanha, sanoisinko, nauris, mutta sen takia en vielä ole myöhästynyt mistään. Minä ajattelen, että kun isäni kelpasi seurata siitä aikaa senaatissa, kelpaa se minulle oikein hyvin samaa tarkoitusta varten hovioikeudessa."
Viimeiset sanat menevät ohi Kulhian patruunan korvain. Hän ajattelee taas kaikkea sitä, mikä on mennyt ja mitä on edessä. Tässä, näillä mailla ja näiden seinien sisällä, on eletty jo neljä sukupolvea ja viides oli menossa, mutta se polvi meni… Ja sovussa on sentään eletty niin pitäjän kuin naapurienkin kanssa, ei kenenkään ole ainakaan hänen aikanaan tarvinnut sanoa, että Kulhian puolelta olisi tahto ollut paha. Kun kaikki ympäri käy, niin eikö liene lopuksi oltu tavallaan onnellisiakin, ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Ja nyt.
"Kunpa edes vaimovainajani olisi elänyt", pääsee Kulhian patruunalta kuin nyyhkytys.
"Niin", sanoo Kautisten herra hartaasti.
"Ei hän mikään erikoinen talousihminen ollut", jatkaa patruuna ikäänkuin itsekseen. "Mutta meille ei elämämme varrella montakaan erimielisyyttä sattunut. Minä muistan ne kaikki hyvin. Ja iltaisin me istuimme useimmiten tuossa nurkkahuoneessa ja neuvottelimme, vaikkeihän meillä sen erinomaisempia neuvottelemisia ollut. Hän myönteli aina vaan, ja ellei hän myönnellyt, niin myöntelin minä."