Kautisten neuvos hymähti surunvoittoisesti.
"Ja nyt minusta tuntuu", puhui Kulhian patruuna edelleen, "nyt minusta tuntuu kuin täällä kummittelisi. Aivan kuin voisin odottaa koska tahansa tapaavani hänet. Onkohan tuo sitten vanhuudenheikkoutta vai mitä!"
"Me elämme syksyä molemmat, rakas patruuna. Kuljemme täällä aikamme ja sitten katoamme. Yhtä suurella syyllä minä voisin myydä kartanoni."
"Ei sentään, herra neuvos. Se ei ole teille sama kuin tämä Kulhia minulle. Ja sitten vielä: Saarijoen tammen ohi en koskaan voi mennä tulematta pahoinvoivaksi ja synkäksi mieleltäni. Ja se kestää päiväkausia. Jos minä olisin jyry luonteeltani niinkuin lankomieheni, Linnan patruuna, ja muutenkin ajattelisin asioita tylymmästi, saattaisi hyvinkin ehkä olla toista, vaan minkäpä luonnolleen tekee. Kun joskus iltaisin menen vähän jaloittelemaan kujalle ja sitten kuulen pauhun Saarijoen tammen vaiheilta, tuntuu minusta aivan kuin tyttö-vainajani ääni sekoittautuisi joukkoon. Eihän tyttäreni kylläkään ollut äänekäs, päinvastoin liiankin vaitelias, mutta sittenkin…"
Kulhian patruuna ottaa ryypyn, puristaa sitten huulensa yhteen ja tukahduttaa kyyneleensä. Kautisten neuvos katselee ulos. Tämä on sellaisia asioita, joihin hänen on paras olla kajoamatta. Mutta miksi Kulhian tytär meni tammeen, sitä hän ei jaksa käsittää.
"Minä olin erinomaisemmasti kiintynyt siihen tyttöön ja pitkin hänen ikäänsä ajattelin, että joskus käy niinkuin kävi. En minä silloin Kulhiaa enkä tätä maallista vaurastumista ajatellut, en sitä enkä myöskään kuka Kulhiassa minun jälkeeni pitää komentoa. Koko ajan vain sen tytön onnea. Mutta katsokaas, neuvos, meikäläisellä talonpoikaisella miehellä eivät aina käskemällä tule oikeat sanat huulille. Kun joskus pitäisi sanoa jotakin hyvää ja hellää, niin mieluummin pitää suunsa kiinni, koska se on helpompaa ja koskei silloin vaikuta ainakaan akkamaiselta."
Kautisten neuvoksella ei ole lisättävää. Hän vain kuuntelee, mitä toisella on sanottavana, mutta samalla hänestä tuntuu kuin erottaisi hän kaikuja omasta itsestään.
"Ja kerran", jatkaa Kulhian patruuna, "kun minä menin konttoriini, jossa minäkin mukamas joskus käyn tarkastamassa numeroita ja suunnitelmia ja kraapustelemassa nimeäni kirjeitten alle, niin minusta oli aivan kuin tyttö-vainajani olisi seisonut keskellä huonetta. Eihän siellä tietenkään ketään ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin kuinka minä tyttöäni pelkäisin, olipa se elävänä tai vainajana, mutta raskaalta, kovin raskaalta tuntui minusta senjälkeen taas olo monta päivää."
"Mutta", — ja nyt Kulhian patruunan kasvot saavat hohdetta ja sanonta käy vilkkaammaksi, — "näin minä olen ajatellut. Antaa vain tämän Kulhian mennä, minun jälkeenihän se kuitenkin menisi, ja on viisasta jo totuttautua siihen ajatukseen. Minä eroitan itselleni pienen talon kokoisen maapalan Kirkkojärven tuolta puolen ja rakennutan sinne itselleni mitä tarvitsen. Enkähän minä kovin suuria asumuksia tarvitse. Voisinhan mennä kaupunkiinkin, mutta minä haluan sentään olla Kulhian lähistöllä, aina joskus sitä nähdäkin ja tarpeen tullessa käydä apuun. Siellä sitten elää retustan, niinkuin vanha mies loppuikänsä elää, mutta minun olisi paljon helpompi olla ja voisin paljon helpommalla muistella kaikkea, mitä osakseni on tullut, hyvää jos ikävääkin."
Kautisten neuvos ei vieläkään vastaa mitään. Hän ymmärtää täysin Kulhian patruunan aikomukset ja ajatukset, mutta hän tietää myöskin, että tästä kaupasta tultaisiin laajalti puhumaan maakunnassa ja että sitä nykyisenä ajankohtana pidettäisiin huonona esimerkkinä. Ja olisi surullista, jos se tulisi patruunan korviin.