Ja kuitenkin tässä tulee kysymys niistä erilaisista tunnelmista ja mielialoista, mitä tuo samainen vajaan parin peninkulman pituinen tiekatkelma voi tarjota nykyaikaiselle ihmiselle, riippuen siitä, kulkeeko hän sen junalla, jalkaisin vai automobiililla. Mutta ennakolta meidän on jo sanominen, ettei Kulhiasta koskaan kuljeta automobiililla kaupunkiin, mutta usein kyllä päinvastoin.
Sillä Kulhian komento on paljon entisestään muuttunut: siinä on uusi omistaja ja uudet tavat, niinkuin niin monessa vanhassa ja kunnianarvoisessa paikassa nykyisin valitettavasti on. Mutta puistokujakin on sentään entinen ja entiset ovat tietkin, jotka vievät kaupunkiin. On oikeastaan ihmeellistä, että tuo pitkä ja tunnettu kuja vielä on jäljellä: jokainen sen kymmenistä, kentiespä sadoista puista on täysmittainen ja -arvoinen tukkipuu, jotapaitsi nykyinen Kulhian omistaja on vakuuttautunut siitä, että ne imevät voiman ympäröivistä pelloista. Ehkäpä ne kuitenkin vain odottavat hyväksyttävää tilaisuutta saadakseen kirveen juureensa, ja silloin on Kulhian puistokujasta vain muisto jäljellä.
Saatamme tyynellä mielellä seurata Kulhian nykyistä herraa, kun hän ajaa puistokujasta maantielle ja maantietä asemalle. Se on tavallista isäntämiehen ajelua, eikä syrjäinen huomaa siinä sen kummempaa.
Mutta Kulhian isäntä itse on asiallisessa ja arkipäiväisessä vireessä, ostaa piletin ja astuu junaan. Aamuhetki on varhainen, mutta tällöin Kulhian isäntä on sellaisessa mielentilassa, että hän selvimmin ja määrätietoisimmin voi ajatella asioita ja niihin suhtautua.
Matka ei ole pitkä, se kestää ehkä puolisen tuntia, mutta maisemat ehtivät vaihtua ja ajatukset myöskin. Metsiköstä syöksyy juna harjun poikki tehtyyn leikkaukseen, mutta harjun takana alkavat laajat pellot, puistot, talot ja kartanot. Ja tuskin on viimeinen, pysäkin vierellä oleva kartano sivuutettu, niin alkavat jo kaupungin savupiiput ja kirkkojen tornit näkyä.
Junassa matkustaminen on nykyaikana asiallisinta kaikista matkustamistavoista. Kun pysäkki on sivuutettu, alkaa Kulhian herra valmistautua nousemaan junasta. Hän on menossa maitolaskuja perimään, ja pankkiin olisi myöskin hiukan asioita: korot ja kuoletukset ovat Kulhian entiselle patruunalle maksettavat päivälleen. Ei hän silti, Kulhian nykyinenkään isäntä, valita kauppojaan. Halvasta, kovin halvasta hän sai tilan, kun patruuna jostakin syystä halusi päästä kartanosta pois. Lieneekö hänellä ollut siinä perhesuruja liikaa, vai mitä. Mutta sittenkin häntä aivan kuin kaiken takana kalvaa jonkunlainen tyytymättömyys. Tila on hänelle aivan liian suuri, eikä hän ole sellainen syntyperäinen rahamies, eikä rahamies muutenkaan. Tila tuottaa kylläkin yli odotusten, mutta sittenkin tahtoo työntää huolta ja vaivaa liiaksi. Pois saisi liikoja maita ja ne muutamat syrjätalot myydä, mutta kun tuli tehdyksi sellainen lupaus, ettei kymmeneen vuoteen myy kiinteätä, ellei tule laillinen pakko… Saisivat nyt edes sen tilattomien lain valmiiksi!
Mutta onhan Kulhiassa, sen puolesta, maankuulu metsä.
Juuri kun isäntä kohdistaa ajatuksensa metsään, porhaltaa juna asemalle. Ei nyt auta muu taas kuin ajatella käsissä olevia asioita, sillä muutaman päivän kuluttua on meno patruunan luo. Se on sellainen harvapuheinen, hyvänahkainen herra, kyllä sen kanssa asioissa tulee toimeen. Ja suruakin ollut paljon; sellaisten kanssa parhaiten saa puheet käymään yhteen.
Kaupunki muodostuu usein maalaiselle pieneksi koetuksen kiveksi. Toimitellaan asioita, ehkä vähän kylästelläänkin, mutta sitten onkin jännitys lauennut, eikä tarvitse muuta kuin istua ja odotella junan lähtöä. Ja jos aikaa on riittämiin, niin sillä välin ehtii tapahtua jos mitä, joka alkuaan ei kuulu suunnitelmiin.
Kulhian isäntä joutui vanhojen tuttavien hyvään seuraan. Hän on taas selvittänyt yhden monista kiusauksistaan, ja hänen mielensä on avoin, huoleton ja reipas. Saahan sitä puuhata, kun on Kulhian isäntä, saa totisesti, mutta hyvyys tulee perästäpäin.