"Kun et ole emäntää itsellesi ottanut", sanovat hyvät ystävät, joilla olisi montakin sellaiseksi sopivaa tiedossa.
Kulhian isäntä käy miettiväiseksi.
"Niin, emäntä, joo", vastaa hän verkalleen. "Mitäpäs tuosta — kun se kerran on jäänyt, niin saa jäädä. On köyhiä veljiä perheineen perimässä, jos perimistä jää."
Niin, ja sitten. Kuuluu olevan sellainen taika, vaikka saattaahan se olla vain ämmäin puhetta, etteivät rakkaus ja sen sellaiset seikat suoraan sanoen oikein soinnu Kulhiassa.
Juna on jo aikoja sitten lähtenyt, ja se on saanutkin lähteä, sillä Kulhian isäntä, — "herra, patruuna, mikä sitten lienen", — on tullut jossakin määrin lennokkaaksi ja hiukan tunteelliseksikin, ja hän tahtoo kertoa elämäkertansa. On sekin jotakin, että torpan pojasta, ja niin vietävän köyhän, pääsee käsiksi tällaiseen Kulhiaan. Hä, eikö ole?
"On", vastaavat läsnäolijat yksimielisesti.
Mutta nyt he alkavat olla sitä mieltä, että Kulhian isännän olisi paras mennä kotiinsa, ja yksi heistä menee hakemaan automobiilia.
* * * * *
Aurinko on jo matalalla, kadut alkavat olla autiot, mutta kesäisenä iltana on kaupungin kadulla oma erikoinen tunnelmansa. Kirkkojen tornit ja kupoolit, tehtaiden savupiiput ja korkeiden talojen katot heijastavat auringon viimeisiä säteitä, ja koko kaupungissa on jonkunlainen huolista vapautuneisuuden leima.
Auto vierii kadulta kadulle, sivuutetaan ryssänkirkko, ajetaan yli rautatien vievän sillan, ohi sairaalarakennusten, parakkien, ja saavutaan vahvoja petäjiä kasvavalle kankaalle. Kaupungin hengestä ja tunnelmasta on vielä paljon jäljellä: mökkejä, joista useimmat ovat ränsistyneitä ja kuin puolitekoisia ja joiden väliin muodostuneilla kujilla päivisin surkastuneennäköiset lapset leikkivät tai riitelevät.