Mitä Kulhian isäntään tulee, on hänen nousuvireensä vahvasti laskemassa, ja kun hän ajaa mökkien ohi, tuntee hän itsensä melkein ahdistetuksi ja alakuloiseksi. Olisi kylläkin saanut pitää ajasta vaarin ja mennä päiväjunaan. Saattaisi silloin olla eri mieliala huomenna.
Mutta kankaalta laskettua tulvahtaa väkevästi vastaan väärentämätön maahenki. Kulhian isäntä havahtuu ja vetää keuhkonsa täyteen mullan ja kasvavan nurmen lemua. Nurmikoilta nousee ohut usva, ja tietä reunustavat koivut tuoksuvat. Nyt Kulhian isäntä muistaa jossakin lukeneensa Pohjolan kesäöistä, — eikö se ollut Maamme-kirjassa tai jossakin sellaisessa. Siitä on jo kauan aikaa, mutta Kulhian isäntä tunnustaa mielessään, että kyllä ne viisaat miehet osaavat sanoa asian paikalleen.
Ja nyt hän unohtaa kokonaan äskeisen asiallisen kaupunkimatkansa, joka oikeastaan muodostui pieneksi ryyppyreisuksi. Hän ajattelee menneitä, olevaa ja tulevia, ajattelee niitä täysin kirkkaasti ja selvästi, mutta kuitenkin sovinnollisemmin ja kauniimmasti kuin tavallisesti ja koko ajan vaistoten, että mitä hänelle elämässä tapahtuukin, se suurimmaksi osaksi riippuu hänestä itsestään.
Auto hiljentää vauhtiaan.
"Niin, Kulhiaanko sitä ajettiin?" kysyy kuljettaja.
"Kulhiaan."
Taas vilahtavat ohi niityt, pellot, talot ja kartanot. Siinä meni suuri Vainikkala, jonka parooni ei halvauksen takia päässyt vuoteestaan, tuossa kaunis Herrala, joka aivan kuin säteili valkeutta, vehreyttä ja hopeapalloja. Ja nyt, nyt mennään entisen Kulhian patruunan huvilan ohi, sekin kuin suuri talo, sementtinavettoineen ja talousrakennuksineen. Ja siellä sisällä makaa lihava patruuna ja odottaa korkoja ja kuoletuksia tuotavan huomenna aamunaukun mukana tai viimeistään eineen vaiheilla.
Kulhian isäntä masentuu hetkiseksi ja huokaisee. Niinpä vain, vie vain nöyrästi ja koreasti korkoja ja kuoletuksia hänelle, joka tosiasiallisesti vielä on Kulhian isäntä ja patruuna.
Mutta samalla hän kohottaa itseänsä. Ei pidä kenelläkään olla syytä sanoa, että Kulhia on joutunut huonoihin käsiin, kun joutui hänelle. Enemmän työtä ja väkeä, enemmän vaivaa vain; ja metsään hän ei käy käsiksi, vaikka piru veisi, ei ihmistenkään takia. Vuokraa ennen vaikka suuren päärakennuksen virkakunnalle, mitäpä hän parillakymmenellä huoneella. Sen verran voi alistua, mutta ei enempää. Parikymmentä huonetta, kaikki loistokunnossa, niillä saa jo melkein puolen miljoonan korot.
Ja häneen menee yllättävä ajatus, että hän paikalla pyörähdyttää patruunan luo ja lyö rahat pöytään. Juttelee sitten vain aamulla emäntäpiialle, että "pistäydyin tämän kartanon entisen patruunan luona tullessani, heh" — noin vain niinkuin ainakin ystävän ja kauppalangon, melkein omaisen luona.