Mutta ei se sentään niinkään vain taida käydä, mennään sen sijaan huomenna. Kulhian isäntä vaipuu taas tyytyväisyyteensä, katselee ohikiitäviä maisemia, taloja ja tönöjä. Nyt alkaa metsä ja metsänrannasta Kulhian raja. Mutta isäntä ei katsele metsää ja sen juhlallisia runkoja rahallisesti niitä arvioiden, vaan nauttii havupuun lemusta ja jylhästä tummuudesta. Pian metsä loppuu, järvi alkaa vilkkua puitten lomasta, kirkonkylä pistäiksen esiin, eikä sitten olekaan pitkältä Kulhian puistokujalle, jonka päähän rakennukset ikäänkuin hukkuvat.
On siinä lehtevyyttä. Auto hyrisee hiljaa eteenpäin, tekee pääportaiden edessä kauniin kaaren ja kuljettaja sanoo:
"Perillä ollaan. Se olisi satakahdeksankymmentä."
* * * * *
Tuntisimme huonosti Kulhian isännän, jos sanoisimme, että hän nyt menee levolle. Ei, vaan hän käyskentelee puistossa katsellen kukkia ja kastehelmiä. Vasta nyt hän älyää, miksi herrasväet laittavat itselleen puistoja ja muita vihannuuksia: ne niinkuin nostattavat mieltä ja antavat ajatusmeiningeille suurpiirteisyyttä. Ja ovathan ne kauniitakin.
Näin hän käyskentelee viiteen asti, ja viideltä hän menee aamukahville. Ensin hän aikoo käskeä valjastuttaa hevosen, mutta antaakin sitten pehtorille muita määräyksiä, ja ennenkuin hän itse oikein huomaakaan, on hän puolivälissä puistokujaa matkalla maantielle.
Minnekkä hän maantietä?
Kulhian patruunan luo.
Mutta jalkaisin? Sopiiko se?
Miksei se sovi. Koko pitäjähän tietää, että hän kyllä voi mennä hevosella, kahdellakin, että hänellä on kahdeksantoista hevosta tallissa. Mutta mikä hänen on aamupuhteella terveydekseen kävellä puoli peninkulmaa tai vähän päälle. Ennen kahdeksaa hän on perillä.