Kulhian patruuna on vanha, elämään, kokemuksiin ja maalliseen rikkauteen väsynyt, — niin, ja eräänä päivänä vihlaisee häntä rinnan alle niinkuin ei koskaan ennen.
Syystuuli, tällä kertaa kuiva ja pureva, lennättelee kellastuneita ja punertavia lehtiä pitkin käytäviä, puiden latvat suhisevat ja oksat rasahtelevat, ja Kulhian patruunan täytyy istahtaa lähimmälle penkille huokaisemaan.
"Ohoh", sanoo hän, "ohoh, kovastipa se nyt ottikin."
Hän odottaa, että joku palvelusväestä kulkisi ohi, mutta ketään ei kuulu, ja Kulhian patruuna saa istua siinä ja katsella, kuinka oksat riistyvät paljaiksi ja latvat huojuskelevat.
Kulhian patruuna ei tule ajatelleeksi, että hän on vanha ja tutiseva ja että tämä saattaa olla niitä lähinnä viimeisiä vihlaisuja, jotka nyttemmin kuuluvat päiväjärjestykseen, ei, hän ajattelee päinvastoin, että kunhan tästä nyt vain pääsisi huoneeseen ja kaapille ja saisi pienen tujauksen, niin eiköhän helpota niinkuin aina ennenkin.
Mutta Kulhian patruuna ei pääse liikahtamaankaan, hänen on istuttava siinä, missä istuu. Aurinko paistaa keltaisena ja kalpeana, ja jostakin kaukaa kuuluu puimakoneen jynkytys.
"Kauhajärvellä puidaan", ajattelee hän.
Ja jatkaa ajatuksiaan:
"Kun puinti loppuu, niin siellä on tanssit."
Puiden lomasta vilkkuu Kirkkojärvi ja Linnan kartano ja Kautisten vanha, vihertävä pääty. Mutta kirkon harmaja kiviseinä ei pääse näkymään eikä myöskään Kulhian rakennusryhmä maankuuluine puistokujineen.