Patruunan ajatukset saavat nyt jonkinlaisen kiinnekohdan, ja hän alkaa ajatella Kulhian kartanoa, mutta kaukaa, varovaisesti ja aivan kuin jotenkuten peljäten.
Maakunta on häntä soimannut siitä, että hän luopui vanhasta Kulhiasta. Mutta antaa soimata. Ensin tulee tyttö, ainoa, sekapäiseksi ja menee tammeen, sitten saa vaimo halvauksen, — mitäpä hän, vanhus, enää Kulhialla, kolossilla. Ja kaiken lisäksi säätävät lakeja enemmän kuin mitä itse jaksavat muistaa. Ei tiedä, mikä on omaa, vaikka se olisi kuinka monesti perittyä tai rahalla ostettua, ei mikä viedään. Antoi mennä vaan Kulhian uusille yrittäjille, koetelkoot hekin neljä, viisi sukupolvea, ja katsellaan sitten, mitä heistä on jälellä. Ja Kulhian patruuna tiukentaa luontoaan ja korjaa asentoaan eikä tunne syystuulen kylmyyttä. Vaikka eihän se ollut helppoa, se Kulhian myyminen. Mutta kenellekäs sitä selvittelemään, kun eivät itse arvanneet. Kulkea siellä, yksin jälelle jäänyt, salista saliin, huoneesta huoneeseen, eikä tiedä, minkä oven takaa vainaja tulee vastaan. Mitä ja ketä varten hän sitä olisi pitänyt?
Kulhian patruuna korjaa taas asentoaan.
Kun kaikki ympäri käy, niin eikö tämä ole Kulhian tilusten kaunein kolkka. Kalliota, järveä, metsää, kymmenen hehtaaria peltoa, eikä tarvitse muuta kuin mennä puiston läntiselle aidalle, niin saa hyvän näköalan yli entisten vainioittensa.
Mutta sille aidalle ei Kulhian patruuna viime vuosina ollut mennyt.
* * * * *
Näyttää kuin varjot pysyisivät paikallaan eikä aurinko liikahtaisi ja nyt on vielä jotenkin varhaista. Kulhian patruuna ei tunne enää kipua, mutta hän istuu siinä paikallaan ja miettii menneitä.
Lopuksikin, eikö Kulhia sentään vielä, tosiasiallisesti, ollut hänen. Ostajalle on kauppahinnan suorittaminen pitkin aikaa ollut hankalaa, mutta miksi hän kunniallisia ihmisiä hätyyttelisi? Tehkööt työtä, vaurastukoot, hän on rikas, hän ehtii kyllä omansa saada. Kulhiassa pitää tehdä työtä, jos sen mieli pysyä suurena ja mahtavana. Väkeä joka taholle ja väelle rahaa. Kompostipattereita pitkin peltoja rivissä kuin sotamiehiä. Siellä ei kanneta käsin peruskiviä nurkan alle eikä alta pois.
Aivan kuin itsestään solahtavat ajatukset siihen aikaan, jolloin vielä oltiin nuoria ja jolloin ei ollut vetureja, traktoreita eikä puimakoneita. Se oli sitä aikaa, jolloin Kulhian isäntä vielä kirkkomäellä paljasti päänsä Linnan ja Kautisten herroille, mutta Kulhian pojan ei silti sopinut mennä nurkkatansseihin muitten pitäjäläisten kanssa.
Kulhian patruuna hymähtää, — nyt on Kulhia kasvanut vaaksan verran yli
Linnan ja Kautisten.