Vihlaisu yltyy jatkuvaksi vihlomiseksi, tuskaksi. Kulhian patruunan otsalle nousee hiki, hänen täytyy ähkiä ja käpristyä kokoon. Kun ei äsken tullut lähdettyä. Ei suinkaan tämä nyt vain liene kuolemaksi? Taikka olkoon vaan, joutilas hän on lähtemään. Ja valmis. Ei muista tieten tahtoen tehneensä kenellekään pahaa.
Hetkinen menee, ettei Kulhian patruuna ajattele mitään, ei näe mitään eikä kuule mitään. Hänen ympärillään on vain kylmä, syksyinen puisto, jonka käytäviä pitkin syystuulet ajelevat pudonneita lehtiä.
Mutta sitten tuska äkkiä antautuu, ja Kulhian patruuna herää kuin unesta. Hän havahtuu ja katselee ympärilleen: hän on samassa paikassa kuin äskenkin, puisto on ennallaan ja Kauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys. On kuin ei mitään olisi välillä ollutkaan. Jotakin on kuitenkin tullut. Kulhian patruuna tuntee itsensä pieneksi, vähäpätöiseksi ja melkein kuin lapselliseksi.
"Ne puivat siellä Kauhajärvellä", hokee hän itsekseen, vähintäin kymmenennen kerran.
Niin on tehty Kulhiassakin, syksy syksyltä, viikkokaupoin kerrallaan, ja hän on aina ollut sitä seuraamassa. Ilmassa on mullan ja kuivaneen viljan lemua, syysaurinko paistaa, lokomobiili jyskyttää ja oljet kahisevat, lyhteet kulkevat miestä ja naista myöten katoksen alta koneeseen. Tiedetään kyllä. Ja jyväsäkit nostetaan rullavaunuille makasiiniin vietäviksi.
* * * * *
Kulhian patruuna, vanha herra, nousee. Se käy hitaasti ja vaivalloisesti, mutta hän nousee kuitenkin ja ähkii noustessaan. Olisi nyt hyvä aika mennä huoneeseenkin, pieni tujaus, noin neljän ruokalusikallisen verran, varmaankin helpottaisi, mutta…
Katsoppas, eivätkö vaunut kolise pitkin maantietä. Saarenpään tirehtöörihän siinä ajelee, vanhana, hiukan juoppona ja rämisevänä huonoine asioineen.
"Hei!" huutaa Kulhian patruuna, mutta ääni tuntuu omituisen pieneltä ja pingoitetulta.
Saarenpään tirehtööri pysähdyttää vaununsa.