Mutta Kulhian patruuna ei vastaa.
"Eikö patruuna pistäydy talossa kahvilla ja muullakin?" toistaa
Kauhajärvi kovemmin.
Ei Kulhian patruuna enää pistäydy missään. Hänen puoliavoimet, elottomat silmänsä tähtäävät jyskyttävää konetta, jonka ääressä ihmiset, täynnä toiveita, häärivät ja hosuvat, jättäen ajatuksensa illaksi.
Suuri manttaalimies on lopettanut maisen vaelluksensa, manttaalin puhuvin symbooli silmäinsä edessä.
Syksyn miehet
Syksyä heillä on ohimoilla ja syksyä heillä on sydämissään, mutta kavaljeereiksi he itse itseänsä nimittävät.
Saahan sitä. Heidän iltansa ovat olleet runollisemmat kuin aamut, illoissa on ollut eloa ja kirkkautta ja hiukkasen välähdyksiä älystäkin, aamut ovat olleet harmajia ja kuin usvan verhoamia ja älyn lamppukin on läkähdellyt. Siinä yksi heidän elämänsä virheitä. Suurten tilallisten ja kartanonherrojen vanavesissä he kulkevat; jos he jäisivät yksin, minne he sitten joutuisivat. Ja nyt on taasen syksy, oikeastaan enemmänkin kuin syksy, sillä odotetaan joulua.
Lumi on langennut maahan, ilmassa on pakkasen huurua ja ikkunat loistavat. Mutta kuinka kauan aikaa se kestää. Jonakin päivänä lämpenee ja pudottaa vettä, hyvästi silloin kanssasi, ihanuus ja teidän kanssanne, kilisevät kulkuset.
Totikannu höyryää pöydällä, tuleekohan laki rikotuksi. Kas näillä, kavaljeereilla, heillä on konjakit ja totikannut silloin, kun muilla kunniallisilla ihmisillä ei tahdo olla mitään. Mutta antaa olla, kaikkea kestää aikansa, yksi toisensa jälkeen varisevat he pois ja jälelle jää vain totikannu. Niinkuin muistopatsaaksi.
Nyt he ovat kruununvoudin luona. Sillä kruununvouti lukeutuu myöskin heihin, tämä harmajapäinen herra totisine silmineen, hiljainen ja yksivakainen herra, joka harvoin sanoo niinkään, että "terve" tai "kippis".