Linnan patruuna on nyt päässyt vireeseen ja hänen äänensä rämisee itsetietoisena ja vaativana. Hän sanoo kruununvoutiin kääntyen:
"Katsopas, nyt veli, missä on sinun maallinen korskeutesi".
Korskeutesi! Herra kruununvouti ei ymmärrä, mistä on kysymys. Onko hän ollut korskea? Milloin? Hän ei muista. Sanaa puhumatta lennähdyttää hän lasinsa vasten Linnan patruunan punaisia kasvoja.
Mutta Linnan patruuna ei suutu. Hän vain nauraa röhöttää:
"Siinä on vain jälellä sitä kapteenia! Annapas, että pilasi uuden takkini. Ja lasi säpäleiksi. Eipähän täällä silti tule puutetta laseista."
Eikä tulekaan. Kavaljeerit palvelevat itse itseänsä ja Kelhon luutnantti Ernst menee oitis keittiöön. Kun hän tulee takaisin, asettaa hän kaksi lasia kruununvoudin eteen.
"Tässä olisi sitten, — lasi ja reservilasi. Niin että ole hyvä ja jatka harjoituksia."
Kuka tuntee enää herra kruununvoudin. Hänen pukunsa on huolimattomasti yllä ja hänen housunsa ovat prässäämättömät. Ja jaloissa on hänellä vain tohvelit, aivan kuin hän juuri olisi noussut nukkumasta tai olisi aikeissa mennä levolle. Eikä hän katsele ihmisiä silmiin. Mutta iltaisin hän istuu ja tujauttelee Kelhon luutnantti Ernstin kanssa. Tai soittelee pianoaan. Mutta jumaliste, — sitä ei saa kukaan tietää. Hän kulkee ja katselee, ettei ihmisiä liiku ympäristöllä ja että rouva jo on mennyt nukkumaan. Sillä kerran hän on tullut ja sanonut:
"Heitä nyt jo se rämpytys tälle illalle!"
Eikä herra kruununvouti voi sitä antaa anteeksi eikä unohtaa. Mitä se musiikista, eihän se sitä ymmärrä. Mutta siitä huolimatta hän soittelee vain silloin, kun luulee, ettei kukaan sitä kuule, ja avaa kannen kiihkeästi ja varovasti, puolivarkain, niinkuin morfinisti etsii ruiskuansa.