"En", vastaa toinen tolkuttomasti.
"Pidätä hengitystäsi ja kuuntele. Silloin kuulet varmaan. Kuuntele, etkö kuule veden kohisevan ja soivan tuolla Linnan ja Kulhian rajamailla, Saarijoen tammen vaiheilla. Etkö kuule?"
"Minun korvani on todellakin jotakin kohinaa eroittavinaan."
"Sinä et tiedä, mikä Rubicon on, mutta kuule, minä sanon sinulle yhden asian. Kun ajelet kotiisi, niin katsele sitä mustaa tammea, joka häämöttää pimeydestä. Katsele sitä ja kuuntele ja sinä olet kohinan keskeltä kuulevinasi naisen kiljahduksen. Siellä, Linnan patruuna, siellä mentiin aikoinaan Rubiconin yli. Muun muassa."
Herra kruununvouti on käynyt kasvoiltaan valkeaksi ja hänen mustat, totiset silmänsä tuijottavat Linnan patruunaan.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän.
"Vähemmästäkin minä ymmärrän", vastasi Linnan patruuna.
"Ja nyt sinä saat musiikkia ja te muut myöskin. Mutta älkää menkö pöydän alle."
Miksei hän soittaisi? Eikö kruununvoudin sovi soittaa? Soitellut hän oli silloin, kun kuolinkellot soivat Kautisten perilliselle, soitellut hän oli kuullessaan, että muuan ihminen oli vedetty Saarijoen tammesta. Kuolinkellot olivat kumahdelleet yhdelle ja toisellekin, mutta kruununvoudin talossa oli piano soinut.
Milloin ja missä välissä hän oli nainut? Ei hän tiedä eikä se asiaan kuulukaan. Niin kai oli täytynyt tapahtua, hän kai oli peljännyt autiutta. Mutta hän, herra kruununvouti, oli arvokas, kun tarvittiin, hoiti virkansa nuhteettomasti ja soitteli.