Kerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat toisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka olivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä tai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin ympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah, he ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli äsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.
"Me emme halua mitään puheita", olivat kavaljeerit sanoneet.
Mutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä se on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin kaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku sanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta kuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni halvauskohtaus vain ja siinä virumme.
"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme", olivat kavaljeerit sanoneet. "Täytä lasisi, istu ja juo".
Mutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut hautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä Kulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit, Kulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin hempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me olimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa teille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa ajattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja myöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes hymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi häntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai levottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään. Nyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain. Minä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa. Hän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä meillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.
Ja ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: "Ja kuitenkin, arvelen ma, se kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta". Hän oli vielä enemmän alentanut ääntänsä: "Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein viisaskaan."
Jonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra kruununvoutiin.
* * * * *
Mutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä ajoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin todellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa kaiken muun.
Tämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän on vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä tulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi ja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat toisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti rappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat menneet.