Soitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut.
Totikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään.
Päinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella.
Ja pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat
maantiellä.
Herra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on todellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä katon rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan nurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.
"Soita sinä vain, kruununvouti", sanoo hän, "soita ja ajattele asioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani".
Herra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin luutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä kruununvoudin olalle.
"Kuule, hyvä veli", sanoo hän. "Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet, mutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä on sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme."
Ulkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän pimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen, mutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko sieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.
Tänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on tavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.
"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta
Kulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?"
Mutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi kuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin vain suora viiva.
Uusi aika