Piru mahtavana olentona.
Mitä enempi aikaa Jeesuksen kuolemasta kului, mitä laajemmalle natsarealaisen opettajan aatteet levisivät, sitä mahtavammaksi kohosi piru. Hän ei anna hetkenkään rauhaa kristilliselle kirkolle ja Jeesuksen seurakunnalle, vaan hyökkää alituiseen sitä vastaan, eikä kukaan voi häntä vastustaa. Hirveät ja kamalat ajat! Kristuksen valtakunta ei ollut vielä tullut, ja siksi odotettiin sydän kurkussa hänen toista tulemistaan, jolloin hän lopultakin voittaisi saatanan, kuten Johannes (Ilm. k.) ennusti.
Kun toiveet eivät täyttyneet ja piru yhä riehui, alettiin etsiä syitä, miksi pirulla on niin suuri valta. Siihen kysymykseen vastaamaan ilmestyi paljon pieniä uskonlahkoja, jotka yrittivät kytkeä Persian dualismia kristinuskoon. Sellaista oppia nimitettiin gnastitsismiksi, ja sen puolustajat antoivat pirulle vielä enempi tietoja ja mahtavuutta kun sillä ennen olikaan. He selittivät, että piru on aineellisen luonnon luoja, ja itsenäinen alku-olio, joka ei häviä, vaan on hyvyyden kanssa yhtä voimakas ja alituisessa taistelussa. Sen ajatuksen kautta kävi saatana mahtavammaksi, pelastustyö vaikeammaksi, autuus yhä saavuttamattomammaksi. Kun kirkkoherra Klemens Aleksandriasta vielä opetti, että kaikki ihmiset ovat pelastettuja ja pakenivat Jumalan luo, selitti jo pyhä Augustinus, että Jumala on lunastanut vaan harvat valitut, kun taas suurin osa ihmisiä joutuu perkeleen saaliiksi.
On suoraan mahdotonta muodostaa kokonaiskäsitystä siitä sekasotkusta, joka ensi vuosisatoina saatanasta heitettiin. Se oli kaikellaisten uskonlahkojen käsitysten sekasotku, palveltiin kristinuskon Jumalaa, pirua ja entisiä "pakanajumalia" yhtaikaa.
Kirkkoisät selittivät, että piru alkuaan oli luotu hyväksi, mutta myöhemmin langennut ja puolustajineen viskattu helvettiin. Myöhemmin "todennettiin", että silloin kymmenes osa enkeleitä heitettiin helvettiin. Paitsi näitä, on yksi joukko "puolueettomia" enkeleitä, jotka katsovat syrjästä Jumalan ja pirun taistelua, siihen sekaantumatta.
Saatana kasvoi suuremmaksi. Pitkä on sen historia. Kun siitä rengas katosi, tuli toinen sijaan, kunnes pirun persona, elämä ja toiminta lopulta saivat yhtenäisen varman pohjan *keskiajalla*. Hän (Saatana) nousi mahtavuutensa huipulle juuri silloin, kun kristillinen kirkko oli mahtavimmillaan. Saatana oli kauhun ja tietämättömyyden tulos ja keskiaika oli kauhun ja tietämättömyyden aikaa. Piru oli sankari, valtias, jonka edessä maailma vapisi pelosta. Ihmiset unohtivat Jumalansa ja uhrasivat voimansa, tietonsa ja elämänsä taistelussa perkelettä vastaan. Koko Europassa muodostui yleinen järjen sekaannus, jonka vertaa laajuudessa ja kestävyydessä ei ole nähty.
Usko perkeleeseen oli syvään juurtunut ja se oli katooliselle kirkolle edullista. Se merkitsi kirkon mahtavuutta, ja sen kautta rajatonta rikkauksien kokoomismahdollisuutta kansaa nylkemällä ja rosvoamalla. Mitä ei tehty rakkaudesta Jumalaan, se tehtiin pirun pelosta. Saatanallinen hirviö loihdittiin uskovaisten silmiin. Saatana-nimen toisti pappi joka lauseessa, sitä muistutti rippi-isä puheissaan ja se oli lukemattomien legendojen sankari.
Kaikki suut ja kynät toimivat pirukuvauksia laatien. Niin kasvoi laaja yksityiskohtainen piru-historia, jota osittain käsittelemme seuraavissa kappaleissa.
Pirun personallisuus.
Alhaisella kehitysasteella olevien ihmisten on vaikea kuvitella olentoa ilman ruumista.