"Pirut sinua pilkkaa ja nauraa ijäti."
Ihminen rakastaa seuraelämää, mutta helvetissä ovat vaan seurapiirinä pirut ja maanpäälliset riitatoverit, jotka parjaavat helvetissään toisiaan. Keskiajalla, kun Tundalo kävi helvetissä, oli alkoholin käyttö yleistä ja viinaa pidettiin Jumalan lahjana, jota joivat papit, aatelisherrat ja muut — siksi ei Tundalo nähnyt helvetissä juoppojen rangaistuksia.
Sittemmin kun raittiusaate levisi, lisättiin helvettiin rangaistus juopoille. Heidän kuvataan juovan tulista viinaa tulisista laseista ja tappelevan keskenään. Huvittelijat saavat vuodattaa alituiseen kyyneleitä ja kärsivät kuumuutta ja vilua äsken mainitun piinavirren mukaan ja edelleen:
"Kaikki sinun luus ja lihas on mädännyt ja musta ja haisee kamalasti On suussa paha maku ja sappi, kauhee kipu Sua vaivaa julmasti."
Viimeisen edellinen värsy kruunaa toiset:
"Kaikk' pirut sua repii
ja paikasta toiseen sysii
Ja tuli korventaa
Sun jäsenes ja lihas
Sun suones, luus ja nahkas'
Perkeleet venyttää."
Pirut piinaavat kadotettuja, ja siinä ovat kaikki taitavia — joku suorastaan kidutuskeinojen keksimisalalla spesialisti. Mutta kuka piinaa piruja?
Toiset teologit väittävät, etteivät pirut kärsi tuskia. Toiset väittävät, että pirut kiduttavat toinen toistaan. Toiset, esimerkiksi Dante, näkivät pirun kahleissa ja kärsivän. Ilmestyskirja tietää, että piru on heitetty suureen vaivaan, itkuun ja hammasten kiristykseen. Jokaisesta kadotetusta sielusta syntyy ilo helvetissä (vastaava ilo pelastetusta sielusta taivaassa). Gellense († 1183) eräässä saarnassaan kertoo, että piru olisi aikaa kuollut nälkään, jollei ihmisten synnit häntä vahvistaisi. Miltei samaan suuntaan käy Danten väitteet.
Kirkon dogmiuskonnon perusta on se, että kadotetuille ei koskaan anneta armoa[1], mutta sitä vastaan ei väitetty että joskus suo jumala kadotetuille helvetissä hetkeksi rauhan. Niin väittää kristillinen runoilija Aurelius Prodentius (1348—1408) että pääsiäisyönä helvetti hetkeksi rauhoitetaan. Paavalin "Ilmestyskirjassa", jonka kirjotti eräs kreikkalainen munkki 4:llä vuosisadalla on seuraava kertomus:
[1] Tuomas Gouse, englantilainen kirjailija 1600 luvulla, kertoo suomeksikin käännetyssä kirjassaan "Sana syntisille, sana pyhille", että helvetissä (jonka olopaikkaa hänkään ei sano tuntevansa kun raamattu ei sitä kerro) on ikuinen piina, tuliset rautavuoteet j. n. e. Svirsfeldt "Paratiisin yrttitarhassaan" kuvaa helvetin ikuisuutta näin: "Jos maailman vesistöt, tai santamäärä lopetettaisiin siten, että siitä pisara tai jyvänen poistettaisiin joka miljoonanvuoden kuluttua, olisi toivoa sen loppumisesta mutta helvetin piinaan tuomituilla ei ole sitäkään toivoa — se kestää yhä ja on aina alussaan. —" *Suomentaja.*