Ennen kirjoitustaidon keksimistä oli kaikilla kansoilla suupuheina kulkevat muinaistarut, joissa kerrottiin tärkeimmistä henkilöistä, tapauksista j. n. e. Niinpä juutalaisillakin on historiansa sen kansan esivanhemmista Abrahamista, Isakista, Jakobista ja Josefista. (Mooseksen k. l. 15—20) ja sen lisäksi vielä tarut maailman luomisesta, paradiisista, syntiinlankeemisesta, Baabelin tornista j. n. e. Muinaistutkimus on kuitenkin osottanut, etteivät nuo tarut ole alkuperältään juutalaisia, vaan omat ne olleet tunnettuja jo seemiläisillä, heimoilla, syyrialaisilla, assyrialaisilla, foinikialaisilla, kaldealaisilla, pabylonialaisilla j. n. e. Mahdollista, että juutalaiset olivat lainanneet luomistarunsa juuri kaldealaisilta, sillä Abrahamhan oli kotoisin Kaldean Urian kaupungista. Koko Israelin uskonnollisessa elämässä huomataan näinollen seemiläistä vaikutusta.
Tästä huolimatta eroaa juutalaisten uskonnollinen maailman katsomus naapurikansojen uskonnosta siinä, että vanhasta testamentista alkuaan puuttuu *piru* henkilönä ja jumalan vastakohtana. Keinotekoista on selittää pirulla olleen osaa syntiinlankeemuksessa. Se taru on näet tunnettu muuten kaikilla seemiläisillä heimoilla, mutta näytelmästä vaan puuttuu piru.
Meille kerrotaan ihmisen kanssa puhuvasta käärmeestä, joka neuvoi ihmistä syntiin. Nousee kysymys: minä pitivät seemin sukuiset kansat käärmettä? Pahan personoituna käsitteenäkö vai puhetaitoisena personallisena käärmeenä? Viimeksimainittu otaksuma ei löydä tukea. Mooseksen kirjassa ei kerrota pirusta, vaan käärmeestä "joka oli eläimistä kavalin", eikä sitä käsitetä aineellisesti vaan henkisesti — siis pahan personoituna käsitteenä, ja siten sen tapauksen kertovat kaikki seemiläiset heimot, jotka kuvaavat paratiisina ihmiskunnan ensiaikoja, ja puhuvalla käärmeellä kaikkia vaivoja ja vastuksia.
Mooses ei kerro pirusta, vaan kyllä Israelin jumalasta, orjuudesta vapauttajana. (2 Mooseksenk. 20—2)
Kuten alussa näimme, oli kullakin kansalla suojelushenki, eli Jumala. Mooses ei sitä kiellä, vaan varottaa israelilaisia palvelemasta *muiden* kansojen jumalia (katso ensimäistä käskyä) Hän ei sanonut: "Ei saa muita jumalia olla", vaan: "Ei sinun pidä muita jumalia palvella minun ohellani" ja (2 Mooseksenk. 6 l. 2—3) "Minä otan teitä kansakseni ja tahdon olla teidän jumalanne". Usko toisten kansojen jumalien olemassaoloon jatkui juutalaisilla edelleen aina Eliaan ja Elisan aikoihin (1,000 v. e. Kr.) kuten 2 Kuningasten kirjan 10 l. 18—27 v. huomaamme.
Sitten palveltiin laajoissa piireissä Israelissa Baalia, ja kuningas Jehulla oli täysi työ karkottaa Baal Israelista ja sittekin se jäi toisten kansojen jumalana olemaan.
Juutalaisten jumalasta ei puhuttu yleisenä jumalana, vaan *Israelin jumalana*, joka voi tehdä kansansa onnelliseksi, tai onnettomaksi, siunata tai kirota. Muinaisjuutalaiset eivät voineet kuvitellakaan, löytyvän sellaista voimaa, joka uskaltaisi asettua Jehovaa vastaan, joka kaikki hallitsi ja järjesti (Jesaia 45 l. 7 v.)
Jehova hävitti valtioita (Jes. 13 l. 6—7), kosti ihmisille ja paadutti ihmisten sydämiä, kuten Siehonin, Esbonin kuninkaan sydämen antaakseen hänet israelilaisten käsiin murhattavaksi (5 Moos. 2—30). Veden paisumus, Sodoman hävitys, Egyptin rangaistukset, nälkä y. m. luonnonilmiöt olivat Jehovan töitä.
Jehova oli voimakas despoottinen hallitsija, joka ei voinut kärsiä toista henkeä, joka olisi uskaltanut ruveta hänen kanssaan kilpailemaan.
1 Mooseksen k. 6 l. 1—4 v. kerrotaan jumalan pojista, jotka naivat ihmisten tyttäriä. Jotkut teologit ovat yrittäneet selittää, että Mooses tarkotti niillä langenneita enkeleitä, siis piruja. Kuitenkaan ei näistä "avioliitoista" syntynyt pahoja ihmisiä, vaan "suuria, pitkiä ihmisiä" ja "vahvoja", kuten "ne muinen kuuluisat miehet olivat".